Mitäpä jos
Käydessäni työhaastattelussa Lasten ja nuorten taidekeskuksen säätiöllä, esiin nousi ’Nuori Taide’, säätiön alle syksyllä 2018 perustettu foorumi. Oli myös puhe toukokuussa järjestettävästä Nuori Taiteen tapahtumasta, jostain etäisen hatarasta, ständejä ja taiteilijoita, mitä lie.
Töiden alettua Nuori Taide alkoi konkretisoitua ja siinähän se toukokuukin yhtäkkiä oli. Päivät hupenivat ja hämmennyksen päälle kasvoi ylpeys, paniikki, ihmetys, innostus ja [lisää tähän tuhat muuta vapaavalintaista sanaa]. Nuori Taide 2019, Jyväskylän kaupungin teatterin ylälämpiössä, noin 50 nuorta ja toinen toistaan näyttävämpiä teoksia. Ei mitään varmuutta siitä, mitä tuleman piti, mutta tulkoot hyvä. Melko hyvä vai erityisen hyvä, se jäisi nähtäväksi.
Tuntui absurdilta luoda tapahtuma. Tehdä jokin sellainen valtava asia, joka mahdollistaisi lukuisien ihmisten läsnäolon, vaatisi kuukausi tolkulla tärkeitä sähköposteja ja puhelinsoittoja, olisi olemassa, nähtävissä ja koettavissa, mutta samalla ei olisi mitään muuta sen ihmeellisempää kuin pöytäjärjestys, nuppineula rempsahtaneessa sermissä, vuoden takainen maalaus ja sattumanvaraiset innostujat.
Meille jäi parantamisen varaa – ja hyvä niin! Nyt on entistä enemmän syytä jatkaa toimintaa ja kehitystä, tehdä parempi. Jäljelle jäi myös onnistus, hyvä mieli ja luottamus. Toivottavasti säkin löysit ne.
On sykähdyttävää tarjota mahdollisuus nuorille, antaa paikka ja aika, tässä ole hyvä, tee ja ole kuten parhaaksi näet tai ole näkemättä. Toki on vastenmielinen klisee ”antaa nuorille mahdollisuus”, se on puhki kulunut iskulause repeytyneestä julisteesta nuorisotalon ilmoitustaululla, eikä tarkoita enää edes mitään. Silti. Sanotaan, että pitää tehdä töitä oman onnensa eteen, pitää tahtoa ja yrittää. Itse olen tehnyt vain sen verran kuin jaksan, ehkä oikeastaan vähän vähemmänkin, olen viettänyt vartin tauon sijaan vuoden mittaista tekemättömyyttä ja yhden viivan vedettyäni katson viisi jaksoa piirrettyjä, ja mitä, en siltikään ole suuremmin epäonnistunut.
Juuri nyt sarjakuvastani kaavaillaan näytelmäsovitusta ja ”niitä näitä puuhaileva eläköitynyt seksuaaliterapeutti”, jonka nimeä en muista, tahtoo neuvotella samaisen sarjakuvan käyttämisestä opetusmateriaalina. Kahelia, mutta olkoot.
Mutta Jyväskylä, se kaikista kahelein. Kyllä huh vau mitä uudestaanko. Tulkaa 2021 mukaan, kahmitaan lisää yleisöä ja parannetaan ständejä, rohjetaan katsoa syvemmälle silmiin ja kuunnellaan toisiamme. Itse tuskin olen järjestäjänä, esillepanijaksikin olen kohta liian vanha, tiloja minulla ei ole tarjota ja yleensä koiraa harmittaa ja kissa on kipeä, jos johonkin pitää ylipäänsä lähteä vierailemaan.
Tehdään se silti.
Asiat kun tapahtuu vaikkei sitä aina uskoisikaan. Kokeilepa joskus vaikka lopettaa, suorita vasta myöhemmin, vedä henkeä, ehkä kaikki ei kaadukaan, ehkä kaikki meneekin ihan hyvin. Puoli vuotta säätiöllä ja kuusi tuntia Jyväskylässä sen opetti.
Kirjoittaja on työkokeilunsa viikon päästä päättävä Rasmus, jonka oli eilen tarkoitus leipoa leipää työpaikan nyyttäreille, mutta hakikin löytöeläinkodista uuden kissan.