Kulttuurikonttori

Päädyin työkokeiluun Lasten ja nuorten taidekeskuksen säätiölle lähes puoleksi vuodeksi. Alussa oli sujuva ympäripuhuminen ja epämääräinen uteliaisuus, välissä armoton googlaus ja lopussa vilpitön hämmennys. Mikäs siinä, nimi paperiin ja parin viikon byrokraattinen odotus.

 

Ennen töiden alkua tuijotin kotona järkyttyneenä kattoon, ajatus itsestäni konttorirottana tappelemassa printterin kanssa pelotti. Onnistunko ylläpitämään tiukkaa päivärytmiä? Omistanko yksiäkään ehjiä housuja? Miten ylipäänsä valmistautua?

 

Miten tosiaan valmistautua siihen, että vastassa oli kyllä väistämättömiä printteritaistoja, mutta sen lisäksi pehmolelumeren sommittelua näyttelyä varten, työpajoihin rautalangan napsimista kyllästymiseen asti, kolmen julisteen samanaikaista ideointia, värien ja värittömyyksien ihmettelemistä, www-navien pyörittelyä, feng shuin tavoittelua, oikolukua, kuvitusta, lempinimiä, eksyneiden neuvontaa kirpputorille ja talon esittelyä turkkilaisille.

 

Miten tosiaan.

 

Kaikki meni hyvin, ei ehkä aina suunnitellusti: kerran pyysin paikalle 17-vuotiaita esittelemään villejä ideoitaan, mutta löysinkin itseni piirtelemässä 9-vuotiaiden seurassa. Opin, että jos ei jonkun nimi muistunut mieleen, kannatti kokeilla Ninaa – todennäköisyysprosentti oikeaan osumisessa oli suuri – ja opin myös, että oli turha laskea minuutteja kahvitaukoon, koska luultavasti kahvitauolla painettaisiin enemmän töitä kuin virallisena työaikana.

 

Kahvia en keittänyt pannullistakaan; monet stereotypiat ja kuluneet vitsit tuli todistettua vääräksi. Pääsin lähelle taidetta ja näin sen toisesta näkökulmasta. Sain seurata kulttuurituotantoa, kysyä ja olla mukana, kokeilla ja toteuttaa.

 

Ymmärrän nyt vähän enemmän

 

ja pähkäilen vielä sitäkin enemmän.

 

Mokomat,

 

luulin jo tietäväni minne seuraavaksi suuntaan.

 

Kirjoittaja on Rasmus, lukiosta kansanopiston kautta työkkäriin laskeutunut sarjakuvapiirtäjä.