Toivo piilee ahdistuksessa

Moni asia voi ahdistaa: vaate, hissi, tulevaisuus, ilmastonmuutos. Ilmastoahdistuksesta on tullut käsite, joka jakaa ihmisiä. Joidenkin mielestä esimerkiksi lapsia ja nuoria ei saa pelotella ilmastonmuutoksella. Jotkut taas pitävät sitä terveenä, että ahdistutaan todellisista uhista. Minä kuulun heihin.

Huoli tulevaisuudesta on luonnollista, etenkin jos sitä on paljon edessä. Aikaisemmat sukupolvet ovat surutta tuhlanneet luonnonvaroja ja rikastuneet luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. Nyt ei ole enää valinnanvaraa, on pakko muuttaa omaa elämää ja koko yhteiskuntaa, lainsäädäntöä. Uskon että ahdistus johtaa tekoihin, aluksi pieniin, kuten kierrätykseen, kävelyyn ja pyöräilyyn, lihan syönnin vähentämiseen, myöhemmin vaikuttamiseen polittiisiin päätöksiin, joilla myös globaaleja markkinoita suitsitaan.

Vaalit ovat ovella. Nyt on aika katsoa, mitä puolue tai ehdokas lupaa tehdä tulevaisuuteni hyväksi? Onneksi ei ole montaa ehdokasta, jotka kieltävät koko ilmastonmuutoksen ja siihen liittyvät suomalaisten toimet. Vallitsee melkoinen yksimielisyys siitä, että Suomen tulee olla hiilineutraali seuraavan kymmenen vuoden kuluessa jotta maapallon 1,5 % lämpeneminen ei ylittyisi. On kuitenkin käynyt ilmi, että vaikka puolueiden tavoitteet ovat samat, keinot eivät tue tavoitteita, keinot eivät riitä. Miksi?

Koska emme ole oikeasti valmiita luopumaan ”saavutetuista eduista”. Työpaikan saaneet ovat paahtaneet töissä ja katsovat ansainneensa kaksi autoa, Thaimaan loman ja viikonlopun Roomassa kerran vuodessa. Miksi juuri minun pitäisi luopua kun kerran on kyse niin suurista asioista? Juuri siksi. Yksilöiden ratkaisuista kasvaa voimakas virta, joka vetää puoleensa muita, on esimerkkinä toisille. Kaikki teot ovat tärkeitä, niin yksittäisten ilmisten päivittäiset toimet, kuin poliitikkojen lainsäädännön tasolla tekemät, puhumattakaan kansainvälisistä sopimuksista. Onneksi nuoret ovat näyttäneet tässä tietä: ympäri Eurooppaa he ovat saaneet päättäjien huomion osoittamalla mieltä ja vaatimalla konkreettisia ratkaisuja.

Ahdistuksen lisäksi syyllistäminen on nykyään kielletty. Kannatan myös syyllistämistä, silloin kun on syytä tuntea syyllisyyttä. Esimerkiksi lentämisestä tai autoilusta tai energiayhtiön ahneudesta. Edelleen joku sanoo ikään kuin vahvuuden osoituksena, että ei suostu tuntemaan syyllisyyttä kuluttavasta elämäntavastaan. Asenteet siirtyvät aikuisilta lapsille ja nuorille.

Tarvitaanko siis lisää hirmumyrskyjä, hyökyaaltoja ja maanjäristyksiä, tarvitaanko jokin totaalinen katastrofi kuten meren pinnan nouseminen monilla metreillä – ennen kuin ihmiskunta uskoo? Toivottavasti ei. Parempi ahdistua ja tarttua toimeen tai vaikkapa äänestää!

Raisa Laurila-Hakulinen

Toiminnanjohtaja

Lasten ja nuorten taidekeskus